11/06/2026
Oon aina jahdannut seuraavaa suoritusta. Optimoinut kaikkea tekemistä, suorituskykyä ja etsinyt jatkuvasti parempaa versiota itsestäni.
Pikkuhiljaa oon huomannut, että tässä kuplassa eläminen on vienyt tekemisestä rentouden. Mieli on jatkuvasti seuraavassa tavoitteessa, seuraavassa suorituksessa, seuraavassa versiossa itsestä.
Samaan aikaan ne isot unelmat ja tavoitteet tuntuvat usein olevan jossain kaukana tulevaisuudessa, saavuttamattomissa.
Viime aikoina oon miettinyt, onko tavoitteiden ja unelmien asettaminen aina hyvä asia, jos ne alkavat ohjata elämää liikaa.
Missä menee raja terveen kunnianhimon ja jatkuvan suorittamisen välillä?
Entä jos ongelma ei ole tavoitteiden puute, vaan kyvyttömyys elää niiden välissä?