12/05/2026
Miksi klassinen / akateeminen ratsastus tai ja moderni tieteeseen perustuva eläintenkouluttaminen koetaan usein "kukkahattuiluna" tai "lässyttämisenä"?
Hevosmaailmassa elää aika sitkeä perusajatus siitä, mitä eläinten kouluttaminen tiivistettynä on: Ihminen antaa käskyn, eläin tottelee, ja that’s it.
Ja jos ei tottele, sitä “autetaan” ymmärtämään, joskus vähän pakottamisen tai pelottelemisenkin kautta, eufemismien kautta puhutaan rohkaisusta tai kehottamisesta myös silloin kun se sisältää jo aika suurtakin voimankäyttöä.
Tämä asetelma on niin syvällä, että sitä harvoin edes kyseenalaistetaan. Se on vain osa kulttuuria ja tapa, jolla asiat on nähty ja tehty. Armeijan hevoskulttuurissa ei voi huomioida yksilöitä tai kyseenalaistaa mitään - kyse on ollut henkiinjäämisestä.
Sitten rinnalle tulee klassinen/akateeminen ratsastus tai moderni eläintenkoulutus, jossa puhutaan ajoituksesta, vahvisteista, oppimisesta, dialogista. Asetelma onkin toisenlainen. Aletaan katsoa, miten hevonen oppii eikä vain, miten se tottelee. Ulospäin tämä näyttää helposti siltä, että ihminen tekee tai vaatii hevoselta vähemmän, tai on jotenkin nössykkä.
Tästä on lyhyt matka leimaan “kukkahattuilua”, “lässytystä”, “liian pehmeää”.
Kun puhutaan harmoniasta, yhteydestä ja keveydestä, osa kuulee pelkkää fiilistelyä, vaikka todellisuudessa taustalla on usein hyvin tarkkaa tekemistä: biomekaniikkaa, oppimisteoriaa, tarkkaa ajoitusta, tuhansia harjoituksia eri hevosten kanssa vuosikymmenten ajan.
Lisäksi on meidän inhimillinen taso.
Kun joku tekee asiat eri tavalla, se herättää väistämättä kysymyksiä: Voisinko minä tehdä tämän paremmin?
Se ei ole aina pelkästään mukava ajatus. On helpompaa kuitata koko asia pottuilulla ja epäluulolla kuin pysähtyä siihen ja katsoa, olisiko siinä itsellekin hyviä juttuja omaan työkalupakkiin.
Lisäksi etenkin somessa ääripäät sotkevat keskustelua. On toki olemassa oikeasti aika rajatonta tekemistä, jossa selkeys katoaa ja kellutaan epämääräisyydessä. Tämä ei kuitenkaan liity oikeastaan mihinkään tyylisuuntaan - kaikkea voi tehdä hyvin tai ei niin hyvin. Kaikki menetelmät pitää oppia.
On kuitenkin paljon sellaista tekemistä, joka on yhtä aikaa lempeää ja erittäin tarkkaa.
Ehkä koko väärinymmärrys kiteytyy tähän:
lempeys ei näytä samalta kuin auktoriteetti m***a se ei tarkoita, etteikö sitä olisi.
EDIT: Jos sallitte loppuun pienen vitsintyngän: Klassisen / akateemisen ratsastuksen oppi-isät ovat olleet historian saatossa kaikki aika vakavasti otettavia koko elämänsä asian eteen puurtaneita miehiä: heidän päähänsä kukkahatun sovittelu tuntuu ehkä vähän kornilta?
Eläintarhoissa taas on koulutettu jääkarhuja, leijonia, kirahveja ja what not modernein menetelmin jo aika pitkään esimerkiksi hoitotoimenpiteisiin kuten hammashuoltoon ja muuhun terveydenhuoltoon: tästäkin on kyllä lässyttely ja kukkahattuilu aika kaukana. ;-)
That said, ymmärrän, että nykyajan keski-ikäisten naisten "heppaharrastuksia" ei nähdä samalla tavalla, m***a on varmasti hyvä pysähtyä sen äärelle, että mikä tahansa menetelmä voi olla hyvä, huono tai tosi huono riippuen ihan täysin siitä, miten sitä toteutetaan. Se ei ole välttämättä millään tavalla sen menetelmän vika.
