15/06/2026
Hydra 2026, 1000 km bike packing challenge
Hydran ei pitänyt olla vuoden 2026 ohjelmistossa. Eikä oikeastaan minkään muun vuodenkaan. Siihen tuli ilmoittauduttua, koska emme päässeet ystäväni Juha Rinta-Ahon kanssa helmikuussa Marokkossa järjestettyyn Atlas Mountain Race -kisaan. Sinne ilmeisesti oli sen verran halukkaita osallistujia, että emme päässeet arpajaisista läpi. Meriiteistä ja motivaatiosta homma tuskin jäi kiinni. Juha löysi Hydran korvikkeeksi, ja niinpä päätettiin lähteä tähän 1000 km ajoon Puolaan ja Baltiaan. Lähtöpaikkojen määrää oli tässäkin rajoitettu, m***a siitä ei muodostunut ongelmaa, ja lähtönumeroiksi saatiin ripeinä kavereina numerot 1 ja 2.
Myönnän heti, että en ymmärtänyt mihin tuli ilmoittauduttua. Jostain syystä mieleeni oli juurtunut kuva sorateistä ja helposti ajettavista, kuivista ja kovapohjaisista savipoluista. Tässä illuusiossa sitten elettiin muutama kuukausi, ja keskityttiin lähinnä yöpymisvarusteiden hankintaan ja logistiikan hoitoon. Sinällään ihan oikeita asioita nekin, ja niiden osalta homma menikin maaliin; auto jätettiin maalikaupunkiin Zarasaisihin, josta pari paikallista jannua heittivät meidät lähtöön Puolan puolelle. Bivyt ja makuupussit silkkilakanoineen olivat oikeassa käytössä parinakin yönä. Kalusto läpäisi tarkastuksen lähtöpäässä, ja Juhan jäykkäperäinen Orbea ei kaivannut matkalla mitään erikoisempaa kuin vahaa ketjuihin, ja oma 10 vuotta vanha sotaratsuni, Canyon Lux, selvisi niin ikään koitoksesta kunnialla. Makuasioista ja valinnoista on hyvä kiistellä, m***a uskallan väittää, että useamman päivän kisassa (tai oikeastaan bike packing -haasteessa. Kisastahan ei varsinaisesti ole kyse, vaikka se kisana ajettiinkin) vajaan parin kilon painolisä täysjoustosta kannattaa ottaa kannettavakseen. Helpossakin maastossa ja sorateiden epätasaisuuksilla jousto tuo mukavuutta, ja mukavuus tuo mahdollisuutta pitää ketjua kireällä. Tämän kokemuksen perusteella uskon, että ultramatkoilla tullaan näkemään enenevissä määrin täysjoustogravelpyöriä. Enkä tarkoita mitään lötkörunkoja, vaan ihan oikeasti iskunvaimennettuja, kisakäyttöön viritettyjä mukavuuspyöriä.
Kalusto pelasi siis hyvin. Mitä nyt Garminiin olisi pitänyt ymmärtää ladata parempi taustakartta, sillä peruskartalla ei juuri näkynyt polkuja, saati korkeuskäyriä. Täytyy ensi kertaa varten tutustua tähänkin aiheeseen vähän paremmin. Juhalla homma oli paremmin hallussa, ja kaksin ajellessa navigointi onnistui kohtalaisesti. Toki tulkinnan varaa oli paljon, ja kymmeniä pummeja tehtiin. Ei tosin koskaan mitään kohtalokkaita, sillä kyllä sen ilman karttaakin huomaa, milloin erkaantuu liikaa reittiviivalta. Suurin osa pummeista ja pään raapimisista johtui siitä, että luonnossa ei näkynyt kasvillisuuden seasta mitään polkuun viittaavaa. Kaluston lisäksi ruokahuolto oli onnistunut. Peruskuormaa varten oli mukana noin kilo HartSportin erilaisia melasseja ja juomajauheita. Paikallisista kaupoista sitten sai juomaa ja kiinteää ruokaa. Ison osan energian tarpeesta tyydytin kaupoista täydennetyillä karkeilla ja olutmakkaroilla tai minisalameilla. Lämpimät ruoat napattiin Kaunasin kebab-kioskista ja Vilnan McDonaldsilsta.
Sitten itse reitistä ja kisasta: aiemmin mainittuja rullaavia savipolkuja oli vain häviävän pieni osa. Sen sijaan upottavaa hiekkaa riitti loputtomiin. Myös soratiet olivat todella pehmeitä. Metsissä ajettiin mutaisia polkuja ja sammaloituneita reittejä pitkin. Usein ei ollut mitään reittiä. Jokainen maastopyöräilijä lienee kokeillut, miten kevyttä on painaa sammalpatjalla eteenpäin… Tämän kanssa olisi vielä pärjännyt, m***a kymmenet vesoittuneet urat, nokkospensaikot sekä hoitamattomat niityt ja niiden viiltelevät heinikot laittoivat miehen tilanteen mukaan sekä hiljaiseksi, että huutamaan. Myrskyt olivat hoitaneet reitille luonnollisia esteitä; puita oli nurin siellä sun täällä. Jotkin rungot oli toisia helpompi ylittää tai alittaa, harvoja haluttiin lähteä kiertämään (koska järjestäjä erikseen kehoitti sitä välttämään). Todella jyrkissä jokitörmien nousuissa joutui pinnistämään kaikki voimat, että sai raahattua ja työnnettyä raskaaksi varustellun pyörän ylös. Eikä alas laskeutuminenkaan ollut joka kerta helppoa. Välillä tietysti ajettiin helpompaakin tietä ja jopa asfalttia, m***a kyllä päällimmäisenä tunteena oli jatkuvien esteiden ja hidasteiden selvittäminen. Kaiken kaikkiaan reitti oli todella paljon vaativampi, kuin mitä ajatuksissa oli ennen starttia. Jälkikäteen katsellen, tieto oli tavallaan saatavilla kuvauksista ja youtube-videoista, m***a jotenkin sitä vain haluaa uskoa helppoon, tai ainakin normaaliin rataan. Asiat kirkastuivat maalissa, kun järjestäjä totesi olevansa tyytyväinen reittiin, jos puolet osallistujista keskeyttää. Kuulemma ei ollut tarkoituskaan järjestää mitään sunnuntaiajoa asfaltilla.
Startissa taktiikkana oli, jos nyt ei ihan paukusta täysillä, niin kuitenkin reippaasti kärjen mukana ensimmäisille poluille. Siten, että ei tarvitse jäädä jumiin hitaampien flanelipaitojen taakse. Tässä tavallaan onnistuttiin hyvin, koska alkukiihdytyksen jälkeen ei juuri muita enää ihan hetkeen nähty. Ensimmäinen päivä yritetiin ajaa maltilla. Silti allekirjoittaneella alkoi 28 asteen helteessä kone osoittamaan keittämisen merkkejä, ja oli parempi hillitä menoa entisestään. Kilpakumppanit olivat kuitenkin rauhallisella taktiikalla liikkeellä, eikä kukaan tullut kantaan kiinni ensimmäisenä päivänä. Toisena päivänä keli oli helpompi ja kolmantena päivänä kunnon sademyräkkä antoi vielä lisää viilennystä. Unien kanssa oltiin loppujen lopuksi hyvin vähillä tunneilla, ja viimeisen 500 km aikana nukuttiin vain tunnin yöunet, joilla tavallaan ratkaistiin ensimmäisenä maaliin tulo. Vuosia sitten toteamani viisaus ”Voittoa ei ratkaise kovin FTP, vaan se voittaa, joka pystyy pitämään pisimpään 200 W” pätee yhä. Painava maastopyöräkin kulkee yllättävän vähillä tehoilla, m***a ketjun on silti pysyttävä kireällä mahdollisimman suuren osan ajasta. Juomaa ja ruoka on saatava, ja kipujen pysyttävä sietokynnyksen alapuolella. Mukavuuteen on syytä laittaa paukkuja näin pitkässä ajossa, ja treenaaminen ja varusteiden kokeilu on hankalaa, kun ongelmat yleensä alkavat vasta tuntien tai päivien ajon jälkeen.
Vaikka suoritus itsessään oli tähänastisista raskain ja reitillä huuto kaikui, hetkeäkään en vaihtaisi pois. Moni vannoo näiden aikana ja jälkeen ”ei enää ikinä”, m***a jotenkin tästä jäi nälkä. En nyt mene mitään lupaamaan tai sitoutumaan, m***a enpä pitäisi ihmeenä, jos altistun Hydralle toisenkin kerran. En suosittele tapahtumaa kenellekään, m***a tietysti jos joku tykkää pyöräily- ja selviytymishaasteista, niin onhan tuossa oiva vaihtoehto lähteä kokeilemaan. Matkalla tapaamamme ihmiset olivat aivan mahtavia! sekä kilpakumppanit että järjestäjät, majoittajat ja logistiikassa auttaneet tyypit ansaitsevat suuret kiitokset. Varmasti osana sairasta kaipuuta ajoa kohtaan, he ovat osasyyllisiä.
Aiheesta kiinnostuneille lisätietoja ja vinkkejä saa kysymällä.
Olli
Kuvat sekoitus omia, Juhan ja järjestäjän kubia. Kysykää tekijänoikeuksia ennen käyttöä.
