01/09/2026
Joku aika sitten oli sellainen hetki, että tuntui kuin seinät olisivat kaatuneet päälle.
Kaikkea oli yksinkertaisesti liikaa ja omaa tilaa liian vähän.
Kun kuormaa kertyy tarpeeksi, ainakin minun päässäni alkaa nousta esiin ajatuksia, jotka parempina aikoina osaavat pysyä ihan hiljaa.
En ehdi tekemään töitäni. Kaikki on levällään. Olen huono puoliso, huono isä ja varmaan hoidan kaiken muunkin päin helvettiä. Tulevaisuus näyttää epävarmalta ja jossain vaiheessa mieli on tehnyt mutkan siihen, että kohta varmaan rahatkin loppuu.
Mikään näistä ei siinä hetkessä tunnu ajatukselta.
Ne tuntuvat tosiasioilta.
Siinä on ihmismielen hienous ja samalla sen hankaluus. Se pystyy rakentamaan aika synkän kuvan elämästä ilman, että itse elämässä on välttämättä muuttunut juuri mikään.
Nyt tätä kirjoittaessa hymyilyttää.
Asiat ovat taas mallillaan. Maailma ei loppunutkaan. Enkä ole sittenkään huonompi isä tai puoliso. Työt tulevat tehdyksi ja rahatkaan eivät loppuneet. Synkät ajatukset on ajettu takaisin mieleni pimeisiin nurkkiin.
Viime aikoihin on vain mahtunut aika paljon.
Lapset ja puoliso ovat olleet kipeinä. Itse onnistuin pysymään terveenä, mikä lasketaan voitoksi. Töissä alkoi uusi kausi. Koulut ja päiväkoti alkoivat. Äiti muutti.
Ja vaari kuoli.
Siihen päälle ihan tavallinen arki, joka ei pysähdy siksi aikaa, kun ympärillä tapahtuu tavallista enemmän.
Suurin osa elämäni täyttävistä asioista on silti asioita, joita rakastan tai jotka olen itse valinnut.
Silti niitä voi olla välillä liikaa.
Kiitollisuus ei poista kuormitusta.
Ehkä kiinnostavinta on huomata, ettei elämä välttämättä ole siinä välissä muuttunut kovinkaan paljon.
Se, mistä käsin sitä katsoo, on.
Psyykkisenä valmentajanakin on hyvä muistaa, etten minäkään ole näille mielentiloille luodinkestävä.
Voin tietää, mitä kuormitus tekee ajattelulle. Voin tunnistaa omia ajatusmallejani ja tietää, mitä minun kannattaisi tehdä.
Silti siinä hetkessä ajatukset tuntuvat ihan yhtä todellisilta.
Ehkä työkalujen arvo ei olekaan siinä, ettei koskaan päätyisi näihin paikkoihin, vaan siinä, että jossain vaiheessa tunnistaa missä on.
Ja ehkä löytää sieltä vähän nopeammin takaisin.
Tänään hymyilyttää taas.